Tyttö istuu koulun pihalla katsellen välitunnin vilinää. On pilvinen syyspäivä joskus silloin kun 2000-luvusta puhuttiin vain tieteisfantasiassa. Muutamaa vuotta nuorempi poika lähestyy tyttöä. Pojan ilmeestä näkee jo kauempaa ettei mitään hyvää ole odotettavissa. Poika pysähtyy tytön eteen tuijottaen häntä kiinteästi. "Hei, kuinka paljon sä painat?" kysyy poika virnuillen. Kun tyttö ei vastaa toistaa poika kysymyksen. Tyttö katselee muualle, menisi jo pois. Jonkun ajan kyseltyään poika kääntyy kannoillaan, mutta huikkaa vielä perään räkänaurun säestämänä "sä painat varmasti sata kiloa".

Ei, en painanut sataa kiloa vielä tuolloin, hädin tuskin taisin olla yli 60 kilon. Se hetki kun maaginen kolmen numeron raja ylittyi oli yllättävän merkityksetön hetki, joka aiheutti vain olankohotuksen. Se oli ollut jo odotettavissa, joten mitäpä siitä. Mitäpä siitä, vaikka usein aiemmin olin ajatellut, että enhän minä vielä ole kovinkaan lihava, onhan niitä sellaisiakin, jotka painavat yli 100. Nyt olin sitten yksi heistä. Jollain oudolla ja selittämättömällä tavalla jopa ajattelin, että nyt olen saavuttanut sen mitä minulta on odotettu. Sanat menneisyydestä muistuivat mieleen.

Sata kiloa tuntuu ihmisten mielissä liittyvän niin mahdottomaan lihavuuteen, että monet eivät tunnu edes uskovan minun painavan niin paljoa saati sitten sitä enempää. Jostain häpeällisesti syystä olen itsekin useasti taantunut kertomaan painoni alakanttiin. Ilman ihmetyksiä on mennyt läpi niin terveydenhoitajilta kuin lääkäreiltäkin. Suurimman pudottajan Eva Wahlström taisi joskus jossain haastattelussa sanoa kuinka joillekin ihmisille ei tunnu olevan merkitystä painaako 100 vai 200 kiloa. Kun on mennyt tietyn rajan yli niin millään ei ole mitään väliä. Se oli hyvin sanottu. Jos on todella lihava niin on todella lihava, niin omassa mielessä kuin muitten arviovissa katseissa. Enää ei muutama kilo merkitse mitään suuntaan tai toiseen, eikä näy missään, ei edes muutama kymmenen.