Tuossa päivänä muutamana sattui Ylen uutissivulla silmään otsikko Laihuus estää syöpää, jossa kerrottiin Maailman syöpätutkimussäätiön uusista tutkimustuloksista. En oikein tiennyt pitäisikö itkeä vai nauraa. Koko uutinen vaikutti malliesimerkiltä siiten miten kausaalisuhteet ovat sekoittuneet toimittajan päässä, joten päätin tutkia uutisen taustoja vähän tarkemmin.

BBC:n sivuilla oli jo vähän pitempi artikkeli, jonka sisältö oli kuitenkin kutakuinkin sama kuin Ylen vastaavassa. Tässä sentään jo vähän enemmän tutkimuksen suosituksia hienovaraisesti kyseenalaistavia kohtia kuten se, että 2/3 syöpätapauksista ei liity elintapoihin mitenkään. Sekin jäi vähän avoimeksi, että miten suositukset suhtautuvat muitten mahdollisten sairauksien estämiseen.

Päätin vilkaista vielä myös itse raporttia, joka olikin kaikessa tieteellisyydessään varsin mielenkiintoista luettavaa. Tutkimuksessahan oli tehty vaan laaja yhteenveto useista vanhoista tutkimuksista eikä uutta tietoa varsinaisesti ollut. Olikin aika mielenkiintoista huomata, että ihmisen painonvaihtelun vaikutuksia käsittävässä kappaleessa ei ollut otsikkotasolla mainintaa tilanteesta, jossa aikuisiässä paino vähenisi, siis ihminen laihduttaisi. Sellainen kohta toki oli, jossa käsiteltiin painon nousua. Silti juuri tuo laihduttaminen ja vieläpä laihduttaminen normaalipainon sisällä oli otettu yhdeksi suositukseksi ja päätyi maailmanlaajuisesti uutisten otsikoihin! Vieläpä mielenkiintoisempaa oli se, että painoa käsittelevää kappaletta seurasi osio, jossa pohdittiin ihmisen pituuden ja eri syöpätapausten yhteyttä. Hymähdin minäkin mielessäni, että mitä ihmettä, mutta niinpä vain lopputulokseksi tuli siinäkin kappaleessa, että pituudella (tai "tekijöillä, jotka johtavat suurempaan aikuisiän pituuteen") on altistava vaikutus joihinkin syöpätyyppeihin. Miksi emme saaneet sellaista uutisotsikkoa, että Pitkät sairastuvat useammin syöpään?

Elämä on vienyt niin ettei ole ehtinyt blogia päivittää. Huonoa omatuntoa olen potenut useampaan kertaan, mutta kirjoittaminen ei ole silti luistanut.

Tässä väliaikana huomio kiinnittyi erääseen lihavuuteen kohdistuneeseen uutiseen. Taannoin kerrottiin nimittäin kuinka Suomessakin laihdutusleikkaukset ovat yleistyneet. Olin aika järkyttynyt. Laihdutusleikkaukset ovat aina olleet minulle kuin punainen vaate. Koko leikkauksien mielekkyys on aina pistänyt epäilyttämään. Toki sitä ihminen laihtuu kun sisäelimet silvotaan siihen kuntoon ettei enää pysty ottamaan sisäänsä missään määrin normaalia määriä, mutta kuinka kestävä ratkaisu tämä todella on? Miten ja mitä ongelmia se oikeasti ratkaisee kun joku sairaalloisen lihava laihtuu kymmeniä kiloja kun ei pysty syömään kuin teelusikallisia ruokaa kerrallaan? Onko se edes oikeata elämää enää?

Netissä törmää usein laihdutusleikkauksen läpikäyneiden onnellisuutta pursuviin raportteihin siitä kuinka leikkaus on pelastanut elämän. Huomiotaherättävää raporteissa on se, että ne on tehnyt ihminen, jonka leikkauksesta on kulunut lyhyt aika. Tottahan toki varmasti se tuntuu hyvältä kun vuosia painaneet kilot katoavat kuin itsestään. Mutta missä ovat ne onnelliset, joitten leikkauksesta on kulunut vuosia tai vuosikymmeniä? Pienikin mahalaukku venyy ja paukkuu kestokykynsä rajoilla ja vaikkei mitään vakavia terveysongelmia ilmenesikään (harvinaista muuten kai leikatuilla) niin kuinka hurjasti se elämää rajoittakaan, että ei enää koskaan, ikinä, voi syödä kuten muut ihmiset. Ruokailu rajoittuu minimaalisiin annoksiin, jotka jo nekin vievät olon huonoksi ja tarvittavien hivenaineiden sekä vitaamiinien varmistamiseksi pitää popsia pillereitä lopun elämäänsä.

Järkytys leikkauksia koskevassa uutisoinnissa oli kuitenkin lähinnä se kuinka itsestäänselvänä otettiin leikkausten tarpeellisuus ja erinomaisuus ongelmien ratkaisussa. Tärkeintä on siis olla laiha vaikka sisukset olisi pätkittu ja kursittu kasaan eikä enää koskaan voisi elää normaalia elämää. Mitäpä siitä kun on vaan normaalimassa painossa eikä jättikokoinen valas.

Tyttö istuu koulun pihalla katsellen välitunnin vilinää. On pilvinen syyspäivä joskus silloin kun 2000-luvusta puhuttiin vain tieteisfantasiassa. Muutamaa vuotta nuorempi poika lähestyy tyttöä. Pojan ilmeestä näkee jo kauempaa ettei mitään hyvää ole odotettavissa. Poika pysähtyy tytön eteen tuijottaen häntä kiinteästi. "Hei, kuinka paljon sä painat?" kysyy poika virnuillen. Kun tyttö ei vastaa toistaa poika kysymyksen. Tyttö katselee muualle, menisi jo pois. Jonkun ajan kyseltyään poika kääntyy kannoillaan, mutta huikkaa vielä perään räkänaurun säestämänä "sä painat varmasti sata kiloa".

Ei, en painanut sataa kiloa vielä tuolloin, hädin tuskin taisin olla yli 60 kilon. Se hetki kun maaginen kolmen numeron raja ylittyi oli yllättävän merkityksetön hetki, joka aiheutti vain olankohotuksen. Se oli ollut jo odotettavissa, joten mitäpä siitä. Mitäpä siitä, vaikka usein aiemmin olin ajatellut, että enhän minä vielä ole kovinkaan lihava, onhan niitä sellaisiakin, jotka painavat yli 100. Nyt olin sitten yksi heistä. Jollain oudolla ja selittämättömällä tavalla jopa ajattelin, että nyt olen saavuttanut sen mitä minulta on odotettu. Sanat menneisyydestä muistuivat mieleen.

Sata kiloa tuntuu ihmisten mielissä liittyvän niin mahdottomaan lihavuuteen, että monet eivät tunnu edes uskovan minun painavan niin paljoa saati sitten sitä enempää. Jostain häpeällisesti syystä olen itsekin useasti taantunut kertomaan painoni alakanttiin. Ilman ihmetyksiä on mennyt läpi niin terveydenhoitajilta kuin lääkäreiltäkin. Suurimman pudottajan Eva Wahlström taisi joskus jossain haastattelussa sanoa kuinka joillekin ihmisille ei tunnu olevan merkitystä painaako 100 vai 200 kiloa. Kun on mennyt tietyn rajan yli niin millään ei ole mitään väliä. Se oli hyvin sanottu. Jos on todella lihava niin on todella lihava, niin omassa mielessä kuin muitten arviovissa katseissa. Enää ei muutama kilo merkitse mitään suuntaan tai toiseen, eikä näy missään, ei edes muutama kymmenen.

Usein olen nähnyt neuvon katsoa enemmin peiliin kuin vaakaan, mutta mitä tehdä silloin jos peili valehtelee? Minun peilini on tuntunut aina näyttävän itseni yhtä lihavana tai yhtä laihana riipumatta siitä mitkä vaa'an lukemat ovat olleet. Vasta valokuvat ovat kertoneet totuuden. On kerran jos toisenkin käynyt niin, että on jäänyt kauhistuneena tuijottamaan valokuvassa olevaa kaksoisleukaista, valtavan isoa ja kaapuihin verhoiltua ihmistä. Peilissä kun kaikki on näyttänyt suhteellisen mukiinmenevältä. Toisaalta taas se läskirenkaittensa kanssa tuskitellut tyttö, joka aikoinaan olin, näyttää nyt kuihuneelta ja suorastaan anorektiselta vanhoissa kuvissa. Vaikka näitten päivien välillä on kymmeniä kiloja niin peilissä olen pysynyt aina samana. Vika taitaa olla katsojassa.

Yksi ilmiöitä mihin törmäsin netin laihdutuspalstoilla oli odottavat äidit, jotka ylpeilivät sillä kuinka eivät raskausaikana lihoneet tai kuinka paino jopa tippui. Yleensä nämä äidit olivat osallistuneet neuvolan järjestämille kursseille, joilla oikein pyritään pitämään paino tuolla tavalla kurissa odotusaikana. Tämä jos mikä saa minut entistä enemmän kyseenalaistamaan terveydenhuollon ammattilaisten näkemykset painoasioihin liittyen. Mistä ihmeestä se kasvava ihmisentaimi oikein ottaa ravintonsa kun äitikin kutistuu? Äidin läskeistä? Niistäkö tosiaan saa kaikki tarvittavat ravintoaineet mitä sikiö tarvitsee? Onko elimistön rasittaminen kahdella erikoistilalla, raskaudella sekä liian vähällä ravinnolla, todella tarpeellista ja terveempää kuin se, että odottava äiti antaisi myös painonpudotuksen odottaa sitä, että lapsi on saatu ulos mahasta?

Minä epäilen todella vahvasti, että neuvoloiden painonhallintaryhmien taustalla on enemmän läskihysteria kuin vakavastiotettava tieteellinen tutkimus. Vaikka raskauden tuloksena olisikin yleensä terve lapsi niin saavathan myös narkomaanit, alkoholistit ja raskausajan tupakoivat terveitä lapsia. Yksittäistapausten perusteella ei voi tehdä yleistyksiä. Jos hieman epämääräinen lähdeviite sallitaan niin aikoinani luin tutkimuksista, joiden perusteella edes juuri laihdutuksen lopettaneen suositeltu yrittämään lasta vaan kehotettiin antaa kehon palautua ainakin vuoden turhien riskien välttämiseksi.